Havaintoja liikenteestä ja liikkumisesta

Keskiviikko 11.11.2020 klo 20:21

Liikenne puhuttaa aina. Varsinkin liikenteen verotus. Veroja kerätään vähän joka välissä, niin omistamisesta kuin käyttämisestäkin. Ihmetystä herättää useissa keskusteluissa se, mitä näillä verorahoilla saamme.

Kuoppaiset, uraiset ja saviset hiekkatiet ärsyttävät maaseudulla. Reikäiset asvalttipäällysteetkään eivät riemun kiljahduksia ansaitse. Kunnostustyöt naurattaisivat, jos eivät itkettäisi.

Täytettä lapioidaan reikiin, mutta seuraava sade huuhtoo ne taas näkymättömiin. Reunaviivoja maalataan olemattomille pientareille ja seuraavalla viikolla levitetään uusi päällyste. Ja taas maalataan.

Ajoratamerkintöjen väri yksinkertaistettiin muun Euroopan malliin. Keltainen väri on kadonnut merkinnöistä. Valkoinen keskiviiva saa tosin kriittistä palautetta. Se häikäisee pimeällä valojen kanssa ajettaessa. Ja vaikeasti se erottuu talvisesta tienpinnasta.

Valojen käyttökin aiheuttaa kritiikkiä. Eräskin ammattiautoilija on manannut sitä, että moottoritiellä saa ajaa pitkillä eli kaukovalot päällä. Kaikki eivät ehkä tiedosta, että tien kaartaessa oikealle tai valaistulla tiellä pitää vaihtaa lähivaloille.

Yksi talviajan kestopalaute liittyy auraukseen. Milloin teitä ei ole aurattu ajoissa, milloin auraajat hiertävät lähes paljasta asvalttia. Pääväyliä aurataan useimmiten ajoissa yöaikaan, eikä se häiritse ketään.

Asutusalueilla toivotaan, että kadut olisivat aurattuina aamun työmatkalaisten lähtiessä liikkeelle. Mutta meteliä siitä ei saisi kuulua ennen heräämistä. Aika haasteellinen yhtälö. Haja-asutusalueen yksityisteistä pitävät huolen osakkaat itse. Ei ihme, että heitä kiukuttaa maksaa silti kiinteistöveroa.

Mielenkiinnolla odotan, millaiseksi liikenteen verotusjärjestelmä muovautuu tulevaisuudessa. Olisiko sijaintiin perustuva verotus oikeudenmukaisempi? Pitäisikö valtion tukea autojen muuttamista ympäristöystävällisemmiksi? Miten muuttuvat liikkumistarpeet ja joukkoliikenne koronan jäljiltä?

Itse ajan toistaiseksi dieselillä, mutta pääasiassa työhön ja luottamustoimiin liittyviä ajoja.

Kirjoittaja on Askolan kunnanvaltuuston puheenjohtaja.

Kirjoitus on alunperin julkaistu kolumnina Uusimaa-lehdessä 11.11.2020

Minä ja pandemia

Keskiviikko 10.6.2020 klo 23:13

MINÄ JA PANDEMIA
Istun kotini yläkerran huoneessa sunnuntai-iltana kello kymmenen. Katson ikkunasta ulos. Näen nurmikon, jossa voikukat kukoistavat. Näen suuren ja vanhan pihakoivun, jonka lehdistö vihertää kauniisti. Näen lammen peilityynen pinnan. Näen pari peltolohkoa, toisella hankalasta talvesta kohtalaisesti selvinnyt syysvehnä, toisella keväällä kylvetty kaura, jonka orastumista tarkkailen päivittäin odottavin mielin.
Aiemmin illalla istuin saunan terassilla ”askolalaisen metsäkissa” Maunon kanssa ja seurasin telkkien uintia lammella, pikkulintujen pesänrakennuspuuhia pihapiirin pöntöissä sekä pörriäisten lentelyä kasvista kasviin. Päivällä puhaltanut tuuli oli tyyntynyt. Kuului vain lintujen laulua ja nenässä tuoksui keväisen luonnon lisäksi kiukaan piipusta tupruava savu. Nautin kaikilla aisteillani ja joka solullani.
Mietin viimeksi kulunutta kolmea kuukautta. Miten kansainvälinen pandemiakriisi on vaikuttanut elämääni?
Työt ovat jatkuneet normaalisti. Iso vaikutus seurasi lounasruokailuun. Normiaikana käyn paikallisessa lounaskahvilassa syömässä, nyt olemme kuopuksen kanssa tehneet kerrallaan viikon ruokalistan ja valmistaneet lounaan päivittäin kotona. Kaupassakäynti on palannut entiseen tahtiin. Kerran viikossa ja jokunen ekstrakäynti. Samalla on hoidettu vanhusten kauppa-asiat.
Suurin vaikutus tapahtuneella oli kuitenkin ”iltaelämään”. Aluksi erinäisiä kokouksia siirrettiin ja lopulta niitä ruvettiin pitämään etänä. Valtuustoryhmän kokoukseen pystyy osallistumaan lenkkipolulla tai kukkapenkissä. Kunnanhallituksen ja parin muun konklaavin kokouksissa sai katsella yllä mainittua maisemaa työhuoneen ikkunasta tai pihalampea mökin edustalla, nauttien omista eväistä. Asiat hoituivat ja yleensä nopeammin kuin fyysisessä kokouksessa. Eikä ole tarvinnut ajaa autolla.
Minulle, jolla on koti, työpaikka ja mökki samalla tontilla, pandemiarajoitukset eivät ole tuottaneet suurta tuskaa. Toivottavasti tämä kriisi opetti meille edes sen, että kaikkeen on varauduttava ja helpoiten se onnistuu, kun ympärillä on riittävästi tilaa. On tarve sitten perunamaalle, omalle saunalle tai omalle reviirille. Onneksi meillä on maaseutu.
Suljen verhot ja jään odottamaan auringonnousua, joka herättää uuteen aamuun.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Uusimaa-lehden kolumnina 9.6.2020