MINÄ JA PANDEMIA
Istun kotini yläkerran huoneessa sunnuntai-iltana kello kymmenen. Katson ikkunasta ulos. Näen nurmikon, jossa voikukat kukoistavat. Näen suuren ja vanhan pihakoivun, jonka lehdistö vihertää kauniisti. Näen lammen peilityynen pinnan. Näen pari peltolohkoa, toisella hankalasta talvesta kohtalaisesti selvinnyt syysvehnä, toisella keväällä kylvetty kaura, jonka orastumista tarkkailen päivittäin odottavin mielin.
Aiemmin illalla istuin saunan terassilla ”askolalaisen metsäkissa” Maunon kanssa ja seurasin telkkien uintia lammella, pikkulintujen pesänrakennuspuuhia pihapiirin pöntöissä sekä pörriäisten lentelyä kasvista kasviin. Päivällä puhaltanut tuuli oli tyyntynyt. Kuului vain lintujen laulua ja nenässä tuoksui keväisen luonnon lisäksi kiukaan piipusta tupruava savu. Nautin kaikilla aisteillani ja joka solullani.
Mietin viimeksi kulunutta kolmea kuukautta. Miten kansainvälinen pandemiakriisi on vaikuttanut elämääni?
Työt ovat jatkuneet normaalisti. Iso vaikutus seurasi lounasruokailuun. Normiaikana käyn paikallisessa lounaskahvilassa syömässä, nyt olemme kuopuksen kanssa tehneet kerrallaan viikon ruokalistan ja valmistaneet lounaan päivittäin kotona. Kaupassakäynti on palannut entiseen tahtiin. Kerran viikossa ja jokunen ekstrakäynti. Samalla on hoidettu vanhusten kauppa-asiat.
Suurin vaikutus tapahtuneella oli kuitenkin ”iltaelämään”. Aluksi erinäisiä kokouksia siirrettiin ja lopulta niitä ruvettiin pitämään etänä. Valtuustoryhmän kokoukseen pystyy osallistumaan lenkkipolulla tai kukkapenkissä. Kunnanhallituksen ja parin muun konklaavin kokouksissa sai katsella yllä mainittua maisemaa työhuoneen ikkunasta tai pihalampea mökin edustalla, nauttien omista eväistä. Asiat hoituivat ja yleensä nopeammin kuin fyysisessä kokouksessa. Eikä ole tarvinnut ajaa autolla.
Minulle, jolla on koti, työpaikka ja mökki samalla tontilla, pandemiarajoitukset eivät ole tuottaneet suurta tuskaa. Toivottavasti tämä kriisi opetti meille edes sen, että kaikkeen on varauduttava ja helpoiten se onnistuu, kun ympärillä on riittävästi tilaa. On tarve sitten perunamaalle, omalle saunalle tai omalle reviirille. Onneksi meillä on maaseutu.
Suljen verhot ja jään odottamaan auringonnousua, joka herättää uuteen aamuun.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Uusimaa-lehden kolumnina 9.6.2020
