Yhdessä ympäristön puolesta?

YHDESSÄ YMPÄRISTÖN PUOLESTA?

Sain viime viikolla osallistua iltatilaisuuteen, jossa puhujana oli ympäristöministeri Krista Mikkonen. Kuulijoina oli ruoantuottajia ja metsänomistajia ympäri Suomen.

Yleisö odotti ennakkoon ehkä jonkinlaista yhteisen linjan hakemista ja konkreettisia keinoja yrittäjien ympäristötekoja kannustamaan. Pettymys oli lähes käsin kosketeltava.

Mikkosen esityksestä ei tullut ilmi maakunnallisuutta tai maaseutuhenkisyyttä. Sen sijaan ministerin esiintyminen vahvisti näkemystä kaupunkilaisesta, joka tietää paremmin ja siksi neuvoo muita elämisen tavoissa.

Puhuja opasti tuottajia monella tapaa. Turvepellot pitää ennallistaa, pellonraivaus ja avohakkuut ovat haitallisia, lahopuun määrää metsissä pitää kasvattaa ja luonnon monimuotoisuutta lisätä.

Kuulijat odottivat keinoja vaatimusten toteuttamisen kannustamiseksi, hiilen sitomiseksi ja ympäristön suojelemiseksi. Niitä ei herunut. Ei tullut kiitosta jo tehdyistä parannuksista. Ei kehuttu kotimaista tuotantoa ulkomaiseen verrattuna. Sen sijaan puheesta kuulsi mahdollisuus uusien sääntelyiden voimaansaattamiseen.

Arvatkaapa miten tähän reagoivat ruoantuottajat, jotka painivat jatkuvasti pahenevan kannattavuuskriisin kanssa? Moni ei meinannut uskoa korviaan.

Totta on, että ilmasto muuttuu. Enimmäkseen se johtuu ihmisen toiminnasta. Haluammeko siis, että ihminen häviää maapallolta? Jos emme, on ruoka ihmisen tärkein hengissä pysymisen turva. Siispä ruoantuotannon pitää jatkua. Sen lisäksi Suomessa elävä ihminen tarvitsee asumuksen ja vaatteet. Likimain kaikesta muusta on yksinkertaistettuna mahdollista luopua.

Siksi olisi ollut hienoa, että ympäristöministeri olisi osannut puheessaan suhteuttaa maa- ja metsätalouden päästöt mm. fossiilisten polttoaineiden, rakentamisen, lentoliikenteen, teollisuuden ja kaupungistumisen aiheuttamaan ilmastokuormitukseen.

Sillä sen verran monen ihmisen arkeen ilmastonmuutoksen torjuntatoimenpiteet vaikuttavat – niin maaseudulla kuin kaupungissa.

Kirjoittaja on ruoantuottaja.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Uusimaan kolumnina 2.12.2019